Vuosia syylistin itseäni äidin kuolemasta. Lapsena ei osannut käsitellä tunteita ja siitä otin vuosiksi itsesyytöksiä kuin se olisi minun vikani.

Eihän kukan lapsi ole syyllinen aikuisen tekoihin, mutta niitä ei siihen aikaan ole osattu auttaa tukea ja purkaa pois lapsen mielestä.

Vasta tyttäreni kuolonkolarin jälkeen silmäni kuin avautui mielenisyövereihin ja vapauduin syyllisyydestä. Samalla käsittelin äitini kuolemaa kun tyttäreni menetystä, kaikki pulpahti elävästi takaisin pintaan. Mieheni oli haudannut 9v aikaisemmin enen tytärtäni, lasteni isä menehtyi hiihtokilpailuissa ladulle, vaikka oli urheilija taustainen.

Kummalista ettein vielä mieheni mentyksen kautta alkanaut äitiä sureen uudelleen, vasta tyttäreni jälkeen kaikki haavat aukesi täysin auki. Kuitenkin tyttäreni menetys toi ajatuksiini syvyyttä löytää sieltä erillaisia kerroksia.

Käydessäni isälle kertomassa tytön kulemasta, siihen keittiön pöydän viereen polvistuin kertomaan onnetomuudesta. Olin syönyt tuskin mitään ja siinä itkiessäni isän rintaa vasten nenästäni alkoi vuotaan verta. Ensi ajatus oli omalla verelläni minä pesen pois sinun syntisi.

Anteeksi olen hännelle antanut, sen on mummu opettanut ettei vihamalla tee pahan olon kuin itselleen. Olen ajellut että siellä jossain ollaan kaikki rikkomustemme kanssa viivalla eikä minulla ole oikeutta olla tuomari maanpäällä.

Kävin tytön jälkeen traumatoloogilla selvittelemässä elämäni solmuja, tunsin että vasta siinä sain kaiken ulos mikä oli patoutunut vuosien aikana. Joskus kirjoitin että olen kuin järvenpohja liejussa kahlannut ja sille se silloin eniten tuntui. Kolme vuotta myöhemmin tytöstä ,yksi ihminen alkoi minua tukiterapoimaan, sanoin etten enään tarvi apuasi kun et silloin ollut paikalla kun sitä eniten olisin tarvinnut.

Mutta sieltä olen noussut pitaan ja ylemmäki melkein pilviin, ainakin mieleni usein vaeltaa poutapilvissä, saan lohtua poutapilvistä ja siitä kun näkyy sininen taivas. Kerran nousin lintutorniinkin juuri siksi että olin lähempänä poutapilvia ja sinistä taivasta. Siellä makasin tornin pohjalla kädet kohti taivasta ja huusi tuskaani ja tunnen että sieltä vastattiin, auttava näkymätön käsi turvasi tuskaisaa vaellustani. Taivasyhteyden tunsin vahvana tunsin rukouksen voiman auttavana ja että minua kuuneltiin, sitä tunnetta ei osaa sanoin selittää mutta sen vain tunsi sielussaan.

Se auttajan käsi on kuljettanut minut uuteen alkuun heittämällä minut samalle polulle murun kanssa. Elämäni saa jatkua onnellissa merkeissä, muru, poikani ja hänen lapset sekä kaikki ystävät on minulle tärkeitä.