Etukäteen peheväkivallalta.

Minulla lapsuudesta on siitä kokemusta, monen laisia muistikuva pätkinä, eritilanteissa äidin pahoinpitelyä.

En osaa kirjoitta mitenkään kaunistellen kun tässä ei ole kaunis loppu. Kirjoittaminen on jäykkää ja jotekin väkinäistä. Asiat olet vuosikymmenten aikana kätkenyt ollut kertomatta tarkemmin lapsuuden taustoistani.

Mutta ehkä nyt on aika hepotta näitäkin somuja.

 Meitä jäi kolme sisurrusta perheestä jäljelle. Äiti saatettiin hautaan 1960 ollessani 11v, keskimmäinen 9v, ja nuorin 4v, hän vielä joutui näkemään äitimme lopun ja saanut kärsiä eniten muistosta mikä jäi pienen pieni tytön mielen pohjiin ikuisesti.

 Isä istui tuomiosta pulet, niin että pääsi vapaaksin ripillepääsyni edesispäivänä, näin hänet kirkon parvelle johtavassa rappusten mutkassa, jotenkin kummasti katseeni kääntyi siinä rivissä kävellessämme kirkosta ulos. Ei tullut kotiin eikä kättä antamaan niin kuin tapana on konfirmaation jälkeen, en kyllä odottanutkaan.

Yhteiskun ei ojenna auttavaa kättänsä silloin kun sitä eniten tarvitaan. Eikä sitä aina edes osata aavista mitä seinien sisällä tapahtuu, kuliseja yritetään pidetää hinnalla että viattomat lapsetkin tuhotaan.

 

 

 

Tuntuu edellen hirveältä kirjoittaa tämä, mutta ajatukset palaa nyt niihin muistohin kun saan lukea lehdistöstä perhesurmista.