Isämme haudattiin vuosi sitten.

Emmen asuneet hänen kanssaan sen jälkeen, vaikka hän olisi meidät halunnut takaisin. Eniten palkäsin jos tekee meillekin jotain pahaa. Minä olin sentään jo 15 kun hän pääsi vapauteen.

Isä täytti 85v se olikin viimeinen tapaaminen kun hänet näin elävänä. Siitä kirjoitinkin silloin, olin sen tapaamisen jälkeen aika sekasortoisessa mielentilassa. Hän silloin sanoi "älä ihmettele jos sisaret tulee sanomaan sinulle ettet ole meidän sisar."  Vielä lisäsi siihen ettei saanut koskaan äitiä tunnustaan kuka se oli. Minä en vanhalta sairaalta mieheltä halunnut kysyä, sitäkö äidiltä hakasit tunnustusta, vaikka kysymys jäi mielen pohjalle pyörimään, olin syntynyt puolivuotta ennen vihkimistä.  Enkä lähtenyt dna kautta hakemaan vahvistusta isyydestä, olkoon mitä on ajattelin.

Sain kuitenkin tällä vastauksen miksi äitiä niin montakertaa tuntikausia kurmottiin, ei se kuitenkaan antanut oikeutta ottaa äitiämme meiltä pois kokonaan.

Meidät näin raalla tavalla erottaessaa perhestää, samalla menetimme isäsuhteen, näin en osaa ollenkaan ajatella miten olisimme normali perheenä. Siitä saimme lapsena kuulla usein ettei teillä ole normaali perhe kun ei ole isää. Kylän ämmät kyllä piti huolen kasvatusen ja sen ettei päästy unhottaan mitstä ollaan lähtöisin.

Taas loikin,  kerran mieheni kuoleman jälkeen hain paikallista kukkakaupalat kukkia haudalle, siellä rouvajohtaja huomautti että poika seurustelusta "tyttö on normaalista perheestä". ÄÄK että oli viimeinen kerta kun ostin sieltä kukkasia. Minäkään en ollut normaali perhe enään kun puoliso oli menehtynyt ja tämä rouvajotaja oli vielä julkiuskovainen.

 Jotenkin isän poistuminen elämästä oli helpottavaa kun olisi elämässä käännetty lehti uudelle ja näin se onkin elämä jatkuu niin kauan kun se meille suodaan.

Erityisesti saan tuntea kiitollisuutta mummulle ja tädille, että he jaksoi ottaa meidät hoitoonsa vaikka  lujaa vastustusta kunnassa olikin.

Mummun rakkaassa hoivassa saimme kokea turvaa mitä lapset tarvii ollessa rikki kaiken jälkeen.